Ykkösten duetot esitettiin Sibelius-lukion juhlasalissa 11.4. Lavalla nähtiin 24 hienoa teosta, joissa tanssija ja muusikko kohtasivat omalla tavallaan. Tanssija Heta Hurme muistelee oman esityksensä syntyprosessia.
”Kaikki mitä sä teet on niin kaunista”, lauloimme Wiljami Miettusen sanoin illan näytösten päätteeksi yhteisissä loppukiitoksissa. Katselin ympärilläni kasvoja, joilta paistoi ilo, mutta myös suuri helpotus. Vaikka lavalla nähtiinkin paljon kauniita teoksia, prosessi niiden takana oli pitkä, työläs ja sekavia tunteita täynnä.
Produktiokurssin alussa istuimme samaisen juhlasalin lattialla ja aloitimme tutustumalla toisiimme. Osa kasvoista oli tuttuja, mutta osan olimme nähneet vain vilaukselta käytävillä. Tässä tutustumisvaiheessa teimme paljon improvisaatioharjoituksia, joiden avulla mursimme ilmassa leijuvan pienen epävarmuuden. Olimme kaikki innokkaita työskentelemään yhdessä, mutta samalla emme oikein tienneet, mitä odottaa.
Muutaman tunnin jälkeen pariuduimme. Olin onnekas, koska löysin oman parini Henriette Plitin melkein heti, ja saimme nopeasti yhteisestä ajatuksesta kiinni. Tästä alkoi rakennusvaihe. Parit ja triot alkoivat kulkea omia polkujaan. Niiden varrella oli paljon mutkia, umpikujia ja ylä- ja alamäkiä, mutta myös helppoja pätkiä, myötätuulta ja palasten loksahtelua kohdalleen.
Kurssin mittaan yhden sun toisen kasvoilla näkyi stressiä ja turhautuneisuutta. Itsekin kadotin välillä punaisen lankani, joka vei minua eteenpäin. Henrieten kanssa meillä oli alusta asti selkeä rakenne, mutta se kuitenkin oli vain teoksemme raamit; tuntui samalta kuin rakentaisi palapeliä, jossa on reunat valmiit, mutta loput palat ovat vielä sekaisin laatikossa. Henrieten säveltämä ja sanoittama biisi sai ensimmäisellä kuuntelukerralla kyyneleet silmiini, mutta en ollut aivan varma, saanko täytettyä oman osani kuvasta.
Tällaisissa hetkissä opettajista oli paljon apua. Suuri kiitos kuuluu siis Leena Nordbergille ja Päivi Nummelalle, jotka seurasivat edistystämme ja antoivat hyödyllisiä tienviittoja, joiden avulla pääsi taas eteenpäin. Kiitos kuuluu myös Minka Kalliolle, joka piti meille psyykkistä valmennusta, joka lievensi ainakin omaa stressiäni merkittävästi varsinkin, kun rakennusvaihe alkoi olla lopuillaan. H-hetki lähestyi, enkä ollut varma ehdinkö saada koreografiaani valmiiksi.
Myös kurssitovereilta sai paljon vertaistukea. Tuntui hyvältä välillä vuodattaa omia huolia muille ja saada heiltä neuvoja. Toisaalta, kun toinen tukeutui omaa olkapäätä vasten, sai hyvän muistutuksen siitä, etteivät muidenkaan polut olleet mutkattomia. Itse tukeuduin etenkin kurssin lopussa paljon Henrietteen, joka tuntui koko ajan luottavan taitoihini enemmän kuin minä itse. Sain häneltä voimia kiivetä vielä polkumme huippukohtaan: vuorelle, jota näytökseksi kutsutaan.
Näytöspäivänä määränpäämme oli saavutettu. Ympyrä alkoi sulkeutua, kun aloitimme näytökset yhteisellä improvisaatiolla. Lavalla muiden kanssa tunsin jännityksen kasvavan paineen. Edessä oli omien huolella koottujen palapeliemme esittely.
En yleensä jännitä esiintymistä paljoakaan, koska lavalla on aina hyvä olla. Oma teos on kuitenkin henkilökohtaisempi; siihen jättää väkisinkin hitusen itsestään. Siksi myös teoksen esittäminen tuntuu siltä kuin heittäisi pienen osan itseään yleisön käsiin toivoen, että se otetaan avosylin vastaan.
Kaikkien esitykset menivät kuitenkin hyvin. Katselimme toistemme teoksia ihaillen, hurraten, nauraen ja itkien. Ja lopulta pitkän illan päätteeksi katselimme toistemme kasvoja, jotka olivat nyt meille tämän verran tutumpia, ja kiitimme yleisöä, opettajiamme ja toisiamme. Tuntui hyvältä seistä siinä määränpään saavuttaneina, kokemusta rikkaampina ja laulaen toisillemme ja itsellemme ”kaikki mitä sä teet on niin kaunista” tarkoittaen sitä todella.
Teksti: Heta Hurme
Kuvat: Johanna Kajanus
Sibelius-lukion blogi 