Sibelius-lukion tanssilinjan abiturientti Milja Paunonen voitti Suomi–Amerikka Yhdistysten Liiton kirjoituskilpailun. Lue englanninopettaja Katariina Vihervallin kuvaus palkintojenjakotilaisuudesta – sekä tietenkin Miljan voittoessee!
At that moment I understood why I’d been dancing all my life up to that point: It’s a powerful thing to be able to make another person feel something without saying a word.
Sibiksen tanssilinjan abiturientti Milja Paunonen osallistui järjestämäämme Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton (SAYL) englanninkieliseen kirjoituskilpailuun lukuvuoden alussa. Milja kirjoitti aiheesta ”My way of communicating” esseen, jossa hän kuvaili tanssin ja liikkeen roolia elämässään. Upean kirjoituksen valitsi voittajaksi 325 kilpailutekstin joukosta tuomaristo, johon kuului muun muassa SAYL:n jäseniä sekä edustajia Yhdysvaltojen suurlähetystöstä.
Osallistuimme Miljan kanssa palkintojenjakoon lämpimänä toukokuun iltapäivänä Yhdysvaltojen suurlähetystön Innovation Centressä Kaivopuistossa yhdessä muiden palkittavien ja heidän opettajiensa kanssa. Tilaisuudessa Miljan voittotekstiä kuvailtiin koskettavaksi ja kauniiksi. Suurlähetystön edustaja myös totesi, että hän oli vaikuttunut kaikkien kirjoittajien hienosta englannin kielen taidosta ja epäili harvan natiivipuhujan pystyvän yhtä lahjakkaaseen kirjallisen tulkintaan.
Palkinnoksi ykkössijastaan Milja sai Icelandairin lahjakortin lentoihin Yhdysvaltoihin. Milja suunnittelee lähtevänsä ystävänsä kanssa mahdollisesti jo kesällä New Yorkiin palkintomatkalle. Matkaan kuuluisi myös tanssitaiteesta nauttiminen, totta kai.
Onnea Milja!
Teksti: Katariina Vihervalli.
My way of communicating
We all know her: that extroverted girl who always seems to know what to say. Many of us wish to be like her, because in today’s world verbal expression is everything. We assume that people who don’t speak the same language have no way of communicating with each other, and that what we feel only exists when we have a word for it. We let our vocabulary and conversational skills define us. I’ve never been that talkative girl, but I’m fluent in a language we all know: body language – more specifically, dance.
One thing I remember from my childhood home is the gigantic collection of records in our living room. There was seldom a moment of silence, as both of my parents loved music and listened to it in a variety of genres. My natural reaction to it was to start dancing, and at the age of five I started taking classes. That’s when I fell in love with dancing, although at the time I didn’t know why. I also had no idea it would become such a big part of my life. As I grew older the amount of time I spent dancing increased, and I had to make choices between dance and a “normal” teenager’s life. Many times I even thought of quitting, but somehow it kept its grip on me. It wasn’t really until I got accepted to the dance oriented class in Sibelius-lukio that I started to actually think about why I dance.
To me, dance is a way of both express my emotions and to forget about everything. I can either be the truest version of myself or become someone completely different. It obviously takes a lot of physical work, too, but finding the balance between clean technique and artistry is what makes it so fascinating.
One of the first choreographies I made was during my first year in Sibelius-lukio. It was a solo piece dedicated to my father who had passed away recently. After the performance a vast majority of the audience was in tears. Most of them were complete strangers to me and had no way of knowing the story behind my choreography. At that moment I understood why I’d been dancing all my life up to that point: It’s a powerful thing to be able to make another person feel something without saying a word.
Milja Paunonen
Lue myös Suomi–Amerikka Yhdistysten Liiton artikkeli Miljan voitosta.
Sibelius-lukion blogi 