Sibeliuksen tyttäret

Torstaina 16.4. saa ensi-iltansa Sibelius-juhlavuoden kunniaksi tehty produktio Sibeliuksen tyttäret.

Teksti & lavastekuvat Alma Muukka-Marjovuo

Kuvat tanssiharjoituksista: Julia Leppänen

Kuultuani että työtehtäviini kuuluisi Sibeliuksen juhlavuoden esitykseen osallistuminen en vielä kuvitellut itseäni käsikirjoittamassa tarinaa Sibeliuksesta. Minusta ja tanssinopettaja Johanna Kajanuksesta tuli teoksen toteuttajapari. Myönsimme Sibelius-teoksen tekemisen aloittamisen vaikeuden: Sibelius-lukiossa opettavina tunsimme Sibeliuksen musertavan suurmiespainon harteillamme.

Teos lähti käsikirjoituksestani: tiesin mitkä ainekset minulla olisi kakkua varten: x-määrä tyttötanssijoita, säästösyistä peruutettu lavastuskurssi ja neljä kamarimusiikkiryhmää. Sain onneksi lisäapua musiikinopettajilta: Reijolta, Päiviltä ja Mirkalta… kiitos!

Vieraileva kuvataideopettajakollegani Ninni Held ojensi myös auttavan kätensä ja teetti kuvataiteen ykköskurssilla toiveideni mukaiset lavasteet esitykseen. Ryhmä vieraili Ateneumin Sibelius-näyttelyssä ja teki siellä olevista teoksista ja Sibeliuksen musiikin tuottamista mielikuvista taideteoksia. Produktio on siis myös kuvataidenäyttely!

Kuvisluokassa (ja vähän käytävilläkin) syntyy upeita taideteoksia lavastukseksi teokseen! — Kuvisluokassa…

...(ja vähän käytävilläkin) syntyy upeita taideteoksia lavastukseksi teokseen! — …(ja vähän käytävilläkin) syntyy upeita taideteoksia lavastukseksi teokseen!

Suuri tanssivien tyttöjen määrä sai minut ja Johannan puhumaan ensin teoksesta nimellä ”Sibeliuksen naiset”. Muistin kuitenkin Timo Koivusalon elokuvan Sibeliuksesta ja siinä olleen käsityksen Jean Sibeliuksen pettymyksestä pojattomuuteen. Halusin esittää vastakkaisen näkemyksen. Suurmiesmyytitkään eivät ole enää voimissaan; mietin postmodernille tyypilliseen tapaan, miten tehdään ”suurmiehestä” pieni kertomus.

Meidän tarinassamme Sibeliuksen tyttäret ovat tärkeitä, he myös nostavat isän ylös masennuksesta. Esityksestä tuleekin ennen kaikkea tarina Sibeliuksen tyttäristä. Päähenkilöäkin, tai Jannea, kuten häntä esityksessä kutsutaan, on esittämässä kaksi eri henkilöä. Ehkä siinäkin on symboliikkaa: toinen Janne on vakava (…ja soittaa pianoa, eli Tuomas Kangas), ja toinen iloinen (…ja näyttelee ja ehkä vähän jopa tanssii :), eli Ville Korhonen).

Oppilaiden käsissä tarina on saanut uusia käänteitä: sata vuotta sitten tapahtuvassa teoksessa läikähtää nykyinen fanikulttuuri, ”somenarkkareitakin” vilahtaa. Teoksen harjoitteleminen on myös ollut kehollista tutkimista. On ollut upeaa nähdä, miten nykynuoret ovat paneutuneet tutkimaan performatiivisesti sadan vuoden takaista elämää: miten on liikehditty ja miten joku tietty historiallinen henkilö olisi reagoinut jossain tilanteessa.