Luovan kirjoittamisen illan satoa – osa II

Luovan kirjoittamisen illassa opiskelijat kirjoittivat lyhytproosaa esikoiskirjailija Erkka Mykkäsen ohjauksessa. Lue lisää illan aikana syntyneitä huikeita tekstejä!

raitoja3raitoja3raitoja3raitoja3

”Saanko tulla sisään?” kysyi pelko. Myrsky jylisi sen takana, uhkaavasti, kuin olisi ajanut sen viimeiseen nurkkaan. Märkänä raskas takki liimautui sääriin ja paljaat varpaat alkoivat muuttua violeteiksi.

”Voi poloista, kylläpä siellä myrskyää”, kauhisteli tyttö ja päästi pelon sisään. Pelko valui vettä takan luokse ja istuutui nurkkaan hyvin hiljaisena.

”Onpa ruma ja kovin riutuneen näköinen”, voivotteli isä, ja syötti pelolle tähteensä. Pelko ei syönyt paljoa. Se keräsi pölyä nurkassa ja itki öisin yksinäisyyttään. Se alkoi piirtää.

Tyttö sääli sitä ja tuli istumaan sen viereen. Niinpä pelko piirsi hänestäkin kuvan pitkillä luisilla sormillaan. Isä katseli kuvaa hämärässä nurkkauksessa ja halusi itsestään samanlaisen.

Ulkona myrsky kaatoi puita ja repi kattoja. Kumpikaan heistä ei enää käynyt ulkona. He istuivat lattialla ja katselivat kuvia joita pelko piirsi seinille mustilla sormillaan.

Pelko syötti heille tähteensä. Isä ja tytär itkivät öisin yksinäisyyttään ja kun tuuli repi irti talon oven, pelko saattoi heidät kynnykselle.

”Kiitos käynnistä”, se sanoi.

– Camilla Aaltonen

raitoja3raitoja3raitoja3raitoja3

Olin kuuden vanha, kun pääni räjähti ensimmäisen kerran. Olimme luokan kanssa metsäretkellä. Meidän piti valita yhdessä ystäväpuu. Minun valitsemani puu oli kaunis koivu, sellainen tavallinen. Sen pienen metsäläntin keskellä kasvoi toinenkin koivu. Sen toisen koivun rungossa oli kiinni iso pahka. Puu näytti vähän siltä kuin se odottaisi vauvaa. Se oli monien mielestä hassu. Minusta ruma. Siitä tuli luokan ystäväpuu. Kun pääni on räjähtänyt, kävelen sen metsän ohi. Muut koivut on kaadettu. Puu, josta en halunnut ystävää, seisoo siellä yhä. Se kuulee ajatukseni ja säälii minua.

– Nimimerkki Mauste

raitoja3raitoja3raitoja3raitoja3

Polkupyörä

Vanha, ruosteinen ja rämisevä polkupyörä ajaa ilman kuljettajaa pitkin Liisankatua. Navakka, alkukeväältä tuoksuva itätuuli pyörittää polkimia ja pyörävanhus kipuaa ylämäkeä, kohti Meritullinkadun ja Liisankadun risteystä. Ylämäki loppuu, ja polkupyörä pääsee jatkamaan matkaansa yhä vaivattomammin kohti Kaisaniemeä ja ydinkeskustaa. Liisankatua matkatessaan se ohittaa kauniita kivitaloja, joiden pohjakerroksissa pitävät majaansa innokkaat ja nuorekkaat pienyrittäjät. Aurinko paistaa ja näyttää pyörän halkeilleen maalipinnan ja sen pitkän iän tuomat kolhut kaikessa loistossaan. Silti pyörä jatkaa tyytyväisesti ja tasaisesti matkaansa.

Mustiin kaapuihin pukeutunut, tavallisesti elämäänsä niin kyllästynyt kolmikymppinen hipsteri näkee Mariankatua ylittävän polkupyörän. Näkymä riemastuttaa hänet siinä määrin, että hän päättää ottaa pyörän kulkuneuvokseen. Hipsteri hypähtää kevyesti pyörävanhuksen satulaan. Sen matkanteko hidastuu, kun kyydissä on kevyen tuulenpuuskan sijaan kymmeniä kiloja painava ihminen, mutta pyörä jatkaa matkaansa, nyt mustapukuisen hipsterin polkemisen myötä.

Saapuesseen Snellmanninkadun ja Liisankadun risteykseen Hipsteri huomaa tuulen laantuvan. Ihmetellessään sääilmiötä ja sen vaikutusta johonkin suurempaan mittakaavaan hän ajaa kadulle, jossa Pasilasta matkalla ollut seiskan ratikka murskaa hänet ja polkupyörän alleen. Kuuluu metallin kirskuntaa, kun pyörän metalliosat raapivat raitiovaunukiskoja.

– Pietari Purovaara

raitoja3raitoja3raitoja3raitoja3

Nainen kertoi kahvipöydässä ystävättärelleen, ettei hän usko yliluonnollisuuksiin. Ystävätär kohteliaasti sanoi olevansa eri mieltä. Nainen, vaikkakin varmana kannastaan, ei halunnut olla tyly, vaan uteli ystävättäreltään perusteluja. Ystävätär kertoi, kuinka kerran hänen kylpiessään oli keittiön radio alkanut soittaa juuri hänen hyräilemäänsä kappaletta. Nainen sanoi sen olleen varmasti naapurin radio. Ystävätär kertoi toiseksi esimerkiksi, kuinka hänen illalla tarjouksesta ostamansa kirkkaanpunainen omena oli aamulla ollut täydellisen läpimätä. Nainen vihjasi sen johtuvan ystävättären kuuluisan ala-arvoisista ruoanlaittotaidoista. Ystävätär alkoi jo silminnähden närkästyä, ja kysyi, jos nainen olisi kiinnostunut vielä yhdestä esimerkistä. Nainen sisäisesti myhäillen ilmoitti olevansa erittäin kiinnostunut. Ystävättären vihreät silmät kiiluivat, kun nainen huomasi käsiensä kohottavan kahvikuppia huulilleen. Puolillaan olleesta kupista alkoi vyöryä loputtomasti tulikuumaa nestettä nopeammin, mitä nainen pystyi nielemään. Hän ei saanut ilmaa kulkemaan eikä käsiään laskeutumaan.

Puoli vuotta myöhemmin nainen seisoi katsomassa huolehtimatta jätettyä hautakiveään.

– Sanna Salo

raitoja3raitoja3raitoja3raitoja3

Näin hänen silmistään, että tämä on meidän viimeinen tapaamisemme. Luovuttajan katse kasvoillaan hän lähestyy minua bussipysäkille. Tunnelma on kireä ja vaivaantunut. Istuuko hän vierelleni, vai pitääkö minun nousta häntä vastaan. Tilanne muistuttaa ensitapaamistamme.

Istun paikallani. Kerrankin hän saa luvan tehdä jotain vuokseni.

Bussiin on neljä minuuttia. Neljä minuuttia aikaa puhua. Käytämme ajan hiljaa vierekkäin istumiseen.

Bussissa tajuan jättäneeni toisen kassini maahan, hänen viereensä.

– Sohvi Kinnunen

Lue myös Luovan kirjoittamisen illan satoa – osa I

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Luovan kirjoittamisen illan satoa – osa II

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s