Sibelius-lukion rakennuksen Liisankadulla on suunnitellut arkkitehti Theodor Decker. Vuonna 1901 valmistunut uusrenessanssitalo oli alun perin tarkoitettu suomenruotsalaisen oppikoulun toisen luokan oppilaille. Poikakoulu Svenska Reallyceum eli ”Revan” oli aikoinaan Suomen suurin koulurakennus – ja pitkään huonomaineinen.
Parhaimmillaan Revanissa tiedetään olleen 600–700 opiskelijaa. En ymmärrä, miten he ovat mahtuneet rakennukseen, joka on nykyiselle 530 lukiolaisellekin melko ahdas. 1900-luvun alussa istuttiin 50 muun opiskelijan kanssa täpötäydessä luokassa ja kuunneltiin katederillä karttakeppi kädessä saarnaavaa maisteria. Ei ihme, että oli järjestyshäiriöitä.
Musiikki- ja tanssipainotteinen Sibelius-lukio aloitti rakennuksessa vuonna 1982. Minun luokkahuoneeni on koulun isoimpia – pulpetteja on 35. Korkeintaan niin monta opiskelijaa on siis yhdessä ryhmässä. Sekin on tietysti turhan paljon, jos haluaa opettaa muuten kuin luennoimalla.
Joskus haaveilen, että saisin työskennellä modernissa, nykyaikaiseen opettamiseen ja opiskeluun suunnitellussa rakennuksessa. Koulussamme on ahtauden lisäksi nimittäin muitakin huonoja puolia. Se on kelmeästi valaistu ja hankalakulkuinen: opiskelijat kiipeilevät ensin kiviportaat rakennuksen pihalle ja sieltä hämäriä portaikkoja pitkin pahimmillaan viidenteen kerrokseen. Luokissa istutaan pääasiassa rumissa koivuvanerisissa pulpeteissa. Puulämmitystä ei sentään enää ole – pönttöuunit on aikoinaan vaihdettu keskuslämmitykseen.
Näistä puutteista huolimatta iloitsen aamuisin kävellessäni Liisankatua pitkin koululle. Kruununhaan kaltaisissa vanhoissa kaupunginosissa rakennukset ovat kauniita ja niiden väliset etäisyydet luontevia. Niissä on hyvä rytmi ja henki. Sen sijaan uusien rakennusten esteettisyyttä on vaikea arvottaa, sillä niiltä puuttuu historia. Minulle tilojen historiattomuus on jossain mielessä olemattomuutta.
Juuri historia on syy, miksi koulumme on minulle epäkäytännöllisyydestään ja hankaluudestaan huolimatta rakas. On ihanaa työskennellä rakennuksessa, jonka suunnitellut arkkitehti on tehnyt myös Aino Acktén huvilan Laajasalossa ja Aleksanterin kirkon Tampereella. On kiehtovaa tietää, että Deckerin äkillisen menehtymisen jälkeen rakennuksen suunnittelutyön saattoi loppuun Magnus Schjerfbeck, jonka sisar Helene viimeisteli samoihin aikoihin Kirkkoväkeä-maalaustaan.
Rakastan rakennuksen arkkitehtonisia yksityiskohtia – julkisivun ja käytävien pylväiden koristeleikkauksia, mosaiikkikoristeltuja lattioita ja peiliovia. Ne viittaavat Italian viehättävimpien renessanssipalatsien piirteisiin. Ihastelen usein luokkani korkeita ikkunoita, joista näkee kirkkaalla säällä pilkahduksen Kauppatoria vasten osuvista aalloista.
Maiseman ohella Deckerin rakennus saa katsomaan menneisyyttä päin. Kun opetan luokassani tai istun juhlasalin kauniin tumman puukaton alla nauttimassa lahjakkaiden opiskelijoidemme upeista esityksistä, mieleeni tulevat usein vankileirit, joita luokissa ja salissa pidettiin sisällissodan aikana. Ensin vankeina olivat valkoiset, sitten punaiset. Pahaa tehtiin puolin ja toisin.
Sisällissodan aikaan koulut eivät toimineet lainkaan. Me Sibelius-lukion opettajat saamme sen sijaan kasvattaa ja kouluttaa nuoria, jotka tulevat ehkä tekemään menneitä sukupolvia parempaa historiaa. Tämän ja kaiken viisauden edellytys on menneisyyden muistaminen. ”Me muovaamme rakennuksemme; siksi ne muovaavat meidät”, sanoi Winston Churchill. Sibelius-lukion kaltainen rakennus muistuttaa joka päivä siitä, että olemme voittaneet historiamme kaikkein häpeällisimmän vaiheen. Hyvä niin.
Kiitos lehtori Marjo Melalle koulun historiaa koskevista tiedoista.
Sibelius-lukion blogi 
